Vapunpäivän kävely suomalaisella torilla tuntui ulkomaan matkalta. Olimme valkolakit (=kellastuneet ja  oranssiiin vivahtavan väriset) päälaella tarkkailemassa kaupungin vappuaamun elämää. Virolaisia ja venäläisiä torikauppiaita ja kirpputorien pitäjiä oli äänestä päätellen enemmän kuin suomalaisia. Torvisoittokunta töräytteli punaisia säveliä SAK:n aamupäivän tilaisuudessa. Haitarinsoittaja lauloi venäläisiä ikivihreitä torin toisella laidalla. Ajattelin mennä häneltä pytämään vaimolleni laulua 'Uralin pihlaja', mutta kuin taianomaisesti hän alkoikin soittaa ja laulaa tuota erästä vaimoni lempikappaletta pyytämättä. Tosin sovitus oli hieman erikoinen, mutta euron hän sai ansaituksi palkakseen.
Vapun kunniaksi ajattelimme ostaa munkit torilta ja lähteä kotiin kahville, mutta 1,30 euroa tuntui kovin kovalta munkkirinkelin hinnaksi. Vanhoissa markoissa olisin tuon numeroisen hinnan maksanut. Samalla paikalle ilmestyi vanha ystävämme ja naapurimme, joka osti meille vapun kunniaksi sydänmunkit ja vielä vattuhillotäytteellä. Kiitos kaupunkijuna- ja taksikuskille!
Kotona television ääreen lösähdettyäni kuulin ja näin iloisen teatterin vanhan revyyn. Sitä katsellessa olo oli edelleenkin kuin ulkomailla. Kaikki tuntui tutulta, mutten ymmärtänyt sanoja. Oli sama olo kuin kerran Dubrovnikissa lomamatkalla. Television ollessa auki kaikki tuntui tutulta, mutten ymmärtänyt mitään. Minun elämäni sisältö on enemmän apostolisella ajalla kuin täällä suomalaisilla tanhuvilla. En piittaa juhlapäivistä enkä juhlivien remusakkien seurasta. Kovat äänet ärsyttävät.
Ennen vappua sain olla itseäni 35 vuotta nuorempien innokkaiden lähetystyöstä kiinnostuneiden nuorten aikuisten seurassa. Kelasin elämäni filminauhaa pikakelauksella takaperin ja onnistun löytämään tuon nuorten nyt elävän ajan. Silloin olimme menossa naimisiin. 35 vuotta sitten ja kuitenkin kuin eilen. Minne olet aika kadonnut? Tässä ajassa ja elämässä olen kuin vieras ja muukalainen.
74336.jpg