Elämässäni on monia kelkasta tippumisia. Eräs niistä oli oma luokalle jäämiseni lukiossa. 11 vuotta olin muutaman ihmisen kanssa ehtinyt olla samalla luokalla ja sitten kaikki loppui. Uusi luokka ei antanut parissa vuodessa syvyyttä ihmissuhteille. Pinnallista ainekohtaista tavoittamista toki sattui ehkä vahingossa, muttei pysyvää. Rakkaussuhteetkaan eivät olleet sitä aidointa pysyvää, kun niitä ei yritettykään hoitaa.

Elämässäni on toinenkin tosi tippuminen tullut. Huvittelukavereista tuli kerralla loppu oman uskonratkaisun myötä. Sukulaisuus- ja ystävyyssuhteetkin katkesivat. Uusia tuli tilalle. Uudet ovat olleet enemmän tai vähemmän järjestö- ja työkeskeisiä. Ihmissuhteet ihmisten kanssa ovat ohuita. Yli 30 vuotta aviossa saman tytön kanssa on toki luonut pitkän ja syvän ihmissuhteen. Korvaamattoman kerrassaan. 20 vuoden yhtäjaksoinen yhteisöelämä tiettyjen ihmisten kanssa katkesi kerralla poikki. Osa siitä ajasta pakkounohdettiin ja osa jäi elämään omaa elämäänsä. Uusi jakso uusien ihmisten parissa alkoi. Asia- ja työasiakeskeisesti ovat ihmissuhteet kehittyneet ja kasvaneet. Tunnen satoja ihmisiä. Kuka minut tuntee?

Satunnaiset tapaamiset vanhojen tuttujen kanssa nostavat pintaan milloin mitäkin unohdettua. Nyt on edessä 40 vuotta sitten lakkinsa saaneiden tapaamien. Odotan jotain uutta ilmestyvän muistoista esiin. Jotain hyvää. Kuka minä olin 40 vuotta sitten? Tunnenko tuon miehen? Kertokaa se minulle.

Omien lähisukulaisten kanssa yhteydenpito on lähes olematonta nimi- ja syntymäpäiväyhteyttä. Kortti tai tekstiviestin pari riviä kerran pari vuodessa. Tapaamisia ei ollenkaan. Ei se pidä yhteyttä yllä. Olenko outo vieras muukalainen päällä maan?