Muutamia vuosia sitten sain käydä Marokossa eräässä ystäväperheessä. Perhe ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Matkakumppanini tunsivat perheen Suomessa asuvan pojan ja tämän suomalaisen vaimon. Tuo poika, siis mies, oli oman poikansa kanssa käymässä vanhempiensa ja sisarustensa luona Fesissä. Meidän oli tarkoitus tavata hänet ja majailla hänen vanhempiensa kodissa pari kolme päivää.

Saimme puhelimella yhteyden tuohon mieheen ja kuulimme, että hänen enonsa oli kuollut ja nyt perheessä olivat olleet hautajaiset ja suruaika jatkui vielä. Yritimme mennä sen tähden hotelliin yöksi, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Surutaloon vain majoittumaan siellä olevien sisarusten ja serkkujen sekaan. Perheessä oli jo majoitettuina omia aikuisia lapsia ja perheen äidin veljien ja sisarten lapsia perheineen.

Kaikilla naisilla oli kuvien mukaiset mekot, joiden koko etupuoli oli tehty nappeja täyteen. Myös pikkutytöillä oli saman malliset asut. Miehillä ja pojillakin oli mekot, mutta niissä oli useimmissa vetoketjut. Minun napittamiseni oli pelkästään silmillä suoritettua, mutta vaatteiden pukemisessa ja riisumissa kului varmasti aikaa näppäräsormisiltakin. Jotenkin silmäni sokaistuivat noiden toinen toistaan kauniimpien mekkojen näkemisestä ja päätin ostaa vaimolleni tuollaisen djellaban. Kun olin saanut mekon ostetuksi ja tulimme takaisin torilta talon emäntä ojensi oman uuden mekkonsa minulle vietäväksi vaimolleni.

Keskusteluissa oli käynyt ilmi, että vaimoni oli sairastanut syöpää ja parantunut, mutta sairastunut salaperäiseen kipuun. Muslimirouva rakasti vaimoani niin paljon, että teki tuollaisen lahjoituksen tuntemattomalle ihmiselle. Ottaisimmeko me suomalaiset surukotiimme kolme ulkomaalaista muslimia täysylöspitoon ja lahjoittaisimmeko heille kaapistamme parhaan vaatekeppaleemme? Onko meillä tällaista kristillistä rakkautta?