270989.jpg
Ympäri Suomea on syntynyt muutamassa vuodessa useita seurakuntayhteisöjä. Niiden tarkoituksena lienee koota samoin ajattelevat pois toisin ajattelevien joukosta. Tärkeimmäksi työmuodoksi noissa yhteisöissä on tullut oikealla tavalla ehtoollisen asettaminen ja jakaminen. Heillä oikea tarkoittaa perinteistä kirkollista evankelisluterilaista, vapaakirkollista tai helluntailaista tapaa.

Raamatullinen tapa ehtoollisen vietossa ei edellytä papin virkaa, vaan perheen keskellä aterian jälkeen uskovat keskenään jakavat leipää ja viiniä ja muistelevat Jeesuksen syntiuhria syntisen puolesta. Kirkollinen liturgia on vuosituhansien myötä muuttunut milloin mihinkin suuntaan. Jeesuksen matkiminen ei ole oikeaa raamatullisuutta. Jeesus ei ollut juutalainen pappi eikä perustanut kristillistä seurakuntaa. Jumalan  ilmoittauminen meille Isänä tekee meistä hänen lapsiaan. Koska Jeesus on meillä Vapahtajana, niin Jumala on Isämme taivaassa, jota rukoilemme.

Seurakunta on maailmasta ulos kutsuttujen joukko, jossa tulisi ilmetä Jumalan palvelus eri muodoissaan. Jos Jumalan palvelus jää pelkkään viikkomessuun, niin seurakunta ei ole Jumalan lasten perhe. Jeesuksen ohje käydä katsomassa leskiä ja orpoja ja vankeja ja elää niin ettei maailma saastuta, on oikeampaa jumalanpalvelusta ilman messuakin. Luterilaisuus ei ole kovin yleinen kristillisyyden muoto eri kirkkojen keskellä. Me täällä kotosuomessa välillä luulemme ettei muita oikeita kristittyjä olekaan kuin me luterilaiset. Jotkut meistä ovat sitten vielä enemmän luterilaisia kuin toiset ja siten enemmän oikeassa.

Olisiko suvaitsevaisuuden vaatimuksille tarpeen kaksisuuntainen liike? Kun kirkossamme vanhauskoiset tai perinteisesti uskovat vaativat itsensä hyväksymistä ja toimintaoikeutta oman uskon mukaisesti, niin eikö heiltä voisi vaatia myös vastapalveluna suvaitsevaisuutta meitä naispappien kanssa työskenteleviä ns. vääräuskoisia kohtaan?