Tulihan se kevään kaunein päivä ja lämpimin, jolloin voitiin mennä joukolla pilkille Kallaveden jäälle. Toukkia emme käyneet ostamassa emmekä muutakaan syötiksi sopivaa. Tärkeintä oli tehdä muutama reikä ja uittaa pilkkejä eri syvyisessä vedessä. Vaarin hommaksi jäi kairaaminen ja isän kuvaaminen. Lapset pääsivät rattikelkasta ja pulkan päältä onkimaan. Yllättävän pitkä pinna noilla pienillä oli. He jaksoivat puoli tuntia odottaa nykäisyä! Vaari haki välillä koukun suojaksi koivun norkon. Mikä mahtava syötti lasten mielestä! "Onko täällä haita?" Tämä oli ainoa vakavampi kysymys ennen jäälle menoa. Joku ohi kulkija pysähtyi ja kysyi jään paksuutta. Yli puoli metriä, oli vastaus.

Samaisesta paikasta kolmisen vuotta aikaisemmin oli saatu vanhimman lapsenlapsen kanssa kiiski. Kiiski laskettiin takaisin ja avantoon haettiin pari kuusen käpyä kalalle ravinnoksi. Kala saisi kasvaa isommaksi ja kehittyä rauhassa paistettavan kokoiseksi. Tästä työhuoneeni ikkunasta näkyy pari noista kairatuista reijistä Vettä on noussut niistä jäälle tänään. Kävipä joki pilkkijä kopaisemasta noiden reikien antia, muttei kai tärpännyt, kun läksivät heti pois.

Hyviä kaloja kannattaa onkia, vaikkei saisikaan. Eikös vain? Aurinkoa saatiin ja hyvä olo kaikille. Lapsille jäi muisto, jolla voi kerskata vielä kauan.