Miksiköhän tämä on saarnatuoli? Siinähän ei istuta, vaan seistään. Lyhyille on vielä jalkakoroke, jolle voi nousta, että pää näkyy kuulijoille. Tämän sanan kohdalla on käynyt niin kuin monien muidenkin. Aluksi on ollut kirkossa edessä tuoli, jossa on istuttu ja puhuttu. Sittemmin on tuolin paikkaa siirretty keskemmälle ja korkeammalle kuuluvuuden parantamiseksi. Edelleen on puhuttu samasta välineestä kuin alun alkaen: saarnatuolista.

Mitä sitten on saarnaaminen, jota saarnatuolissa tehdään? Ulkonaisesti se on ollut aikoinaan kovalla äänellä asioiden kuuluttamista. Tarkoitus oli puhua niin selvästi ja hitaasti, että kaikuvassakin kirkossa kaikki kuulisivat. Edelleen lähes samaa ulkoista muotoa noudatetaan kovaäänisten ja elektronimikrofonien aikana. Jutustelu ja normaali äänen käyttö voisivat riittää, mutta juhlavuuden tunteen saamiseksi papit artikuloivat lauseensa tarkasti ja puhuvat ylen kovaäänisesti. Sanojen valintakin on erilainen rippikoulutunnilla kuin saarnassa.

Saarnatuolien kirjo ympäri mailmaa olevissa kirkoissa on valtava. Niitä on yksinkertaisista valkeista kivilaatoista mitä monimutkaisimpiin kullattuihin ja monin värein koristeltuihin taideteoksiin ja monumentteihin asti.  Kaikille niille on yhteistä se, että siellä puhuvalta odotetaan kuultavan Jumalan ääni eikä ihmisen ääni. Saarnaajan läpi välittyy viesti taivaasta maan päälle. Filosofisten pohdintojen pulpetit ja korokkeet ovat muualla kuin kirkossa.