Yksin ei saisi lähteä tunturiin eikä muuallekaan erämaahan saati sitten pohjoisnavalle. Ilman apua voi menehtyä, jos jotain yllättävää sattuu. Minä kiersin latureittejä yksin ja tapasin autiotuvissa erilaisia ihmisiä. Eräs omalaatuisimmista kohtaamisista oli Montellinmajalla. Oli tarkoitus nousta tunturin laelle kuvaamaan maisemia. Ylhäällä olikin seisova pilvi joka esti kuvaukset. Pari päivää aiemmin samalla majalla käydessämme oli täysi aurinko, mutten kuvannut tarpeeksi.

Samaan aikaan oli menossa Metsähallituksen miesten puunajosavotta. Moottorikelkoilla vedettiin tunturiin halkoja alamaalla olleista varastoista. Kelkan ja reen jalasten jälkeä oli hyvä edetä kohti kämppää. Moottorikelkka oli törmännyt vastamäen kinokseen ja irrottamiseen liittyneet teutaroinnin jäljet vielä näkyivät. Kämpän piipusta nousi savu. Tapasin halkovajan luona savottamiehet. Osoittaessani ilon merkkejä lämpimästä majasta, sain vastaukseksi: "Siellä se erakko on jo kahvit keittänyt. Mekin tulemme kohta juomaan."

Sisällä oli mies, joka ei ollut tarvinnut parturia vuosiin. Naama oli ahavoitunut ja uurteinen. Hän sekoitti kahvipannua puukolla ja nosti pannun pöydälle. Tervehdimme toisiamme ja ihmettelimme pilven paksuutta ja kehuimme leutoa säätä. Savottamiehet tulivat perässäni sisälle ja juttua alkoi syntyä arkisista asioista. Kummasteltiin ulkokäymälän tornin kovuutta ja kehiteltiin laitetta, jolla jokainen kävijä kiepauttaisi tekeleensä käymälän alusen peränurkkaan, niin ettei tornia syntyisi. Ei sitten tarvitsisi joka viikko rautakangella tornia kammeta nurin. Samalla syötiin eväitä. Erakkomiehen syödessä kuului outo rouske. Hän söi kananmunan kuorineen. Sitä ihmetellessämme hän totesi, että mistä muusta aineesta kuin kananmunankuorista hän saisi kalkkia niin paljon, etteivät luut murtuisi.

Oliko mies tunturierakko vai etelästä tullut yksinäinen latujen kiertäjä, se jäi selvittämättä.