Pian ovat kaikki suomalaiset löytäneet "kotiinsa" jouluiseen pesäänsä, jossa voi olla lähellä toistaan ja himmeän kynttilän valossa kuvitella viettävänsä onnellisinta hetkeä elämässään. Sukulaisten tulo harvakseltaan toistensa luo ei kuitenkaan aina ole mitään oravan pesän onnelaa eikä keinuvassa kehtolinnassa oloa. Vuoden pimeimmän ajan keskellä jouluvalojen syttyminen valovöihin ja sähköpiuhoihin ei aina sytytä elävää valoa verisukulaisten välille. Oikosulku ja sulakkeiden palaminen lienevät useissa jouluaaton tunnelmissa päällimmäisinä. Kaikista epämiellyttävistä kokemuksista huolimatta me vuosi vuoden jälkeen palaamme lapsuuden jouluumme, jonka kuvittelemme vielä löytävämme. Se on jossakin kätkössä - pesässä, josta sen löydämme tai toivomme löytyvän - edes yhden kerran.

Auringon sanottiin olevan kaksi kertaa vuodessa kannoillaan eli pesässään. Mikäli aurinko ei pesäpäivinä (22.-23.12.) paistanut, tulevasta kesästä tuli sateinen; mikäli aurinko pesäpäivinä paistoi, tuleva kesä oli kuiva ja poutainen. Pesäpäivä-käsite löytyy ainakin Kustaa Vilkunan Vuotuisesta ajantiedosta (1950).

Vuoden pisimpiä päiviä juhannusviikolla on kutsuttu myöskin pesäpäiviksi, koska aurinko on silloin ”pesässä”, eli sen päivittäinen kierto käy korkeimmalla kohdallaan, ikään kuin maailmanpuun oksalla. Aurinko näyttää viipyvän pesässä joitakin päiviä, kunnes auringon liikerata alkaa taas laskea ja päivät jälleen lyhetä.

Auringolla voi siis tulkita olleen kaksi pesää, joiden välillä vuodenkierto tapahtui.

Talvipäivän- ja kesäpäivänseisaukset pitävät sisällään kansan perinteessä samoja aineksia. Molemmissa tapauksissa pahojen henkien läsnäolo on koettavan tuntuista. Viinan juonti ja tulenloimotus pitivät pahat henget loitolla.

Sekä jouluun että juhannukseen liittyy meillä perinteinen saunominen. Joulusaunasta en löytänyt runoa, mutta kesäisestä saunomisesta kylläkin. Antakoon tämä Kalle Väänäsen runo lisää lämpöä jouluumme ja tunnelmaa myös joulusaunaamme.

Saanassa

Jo saanasta kuuluu vastar roeske

jo kuuluu roeske ja huike ja loeske

ja litisöö ja lätisöö vesj,

työntäävyt sissääj jo kuumaah höyryyn.

Ka, ka, pittäähi paenuva köyryyn

koko sinun kommeutesj.

Sieltä sellaeneh hönkä se vastaan tulloo,

että seisaallee iham meinoo sulloo.

Ja saanan vieressä seinustalla

on penkki sen tuuheen koevun alla.

Niin, kukapa meistä ei koetellu oes

sitä mualiman parraenta paikkoo.

Ja siä on niin laahkee ja herttanen,

se on niinkul lämmintä maetoo.

Jopa soma on istua immeisen

siinä penkillä iliman paetoo

ja kahtoo, ku aarinko laskiissaa

tuota järver rantoo kultoo,

ja nöpöstellä paljaalla varpaallaa

tuota märkee ja lämmintä multoo.

                                                      Kalle Väänänen