1308633459_img-d41d8cd98f00b204e9800998e 1308633481_img-d41d8cd98f00b204e9800998e1308633508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Jo kymmenvuotiaankin elämä alkaa mennä niin nopeasti, ettei viikon tapahtumia tahdo muistaa jälkeenpäin puhumattakaan yli 65 ikäisen ajan kulumisvauhdista. Sain tästä oivan kokemuksen viikonloppuna kesäjuhlissa, joissa juttelin 42 vuotta sitten viimeksi tapaamani ystävän kanssa. Hän ei minua tuntenut ennen kuin otin aurinkolasit pois ja sanoin hänen nimensä ääneen. Ruokaa syödessä vuorotellen vaihdoimme joitakin kuulumisia ja kävimme pikapikaa läpi menneet vuodet kenties viiden vuoden ryppäinä. Ihminen on parikymppisenä erinäköinen kuin yli 65 vuotiaana, mutta ääni ja eleet ja "sielu" on sama. Mihin sitä pantteri pilkuistaan pääsisi?

Emme puhuneet juuri lapsistamme vaan lastenlapsista. Lukumäärä oli tärkeä ja suhde isovanhempiin. Ystäväni oli muuttanut sukunimensäkin alun äästä ämmäksi. Tuntui hyvältä kuulla, että minunkin elämääni ja tekemisiäni on joku kaivannut ja ilahtui näkemisestämme. Olisin varmaan tavannut enemmänkin yhteisten opiskeluvuosien ajoilta tuttuja, jos olisin ollut useamman päivän samoilla juhlilla.

Sain mukaani lapsenlapseni katsomaan näyttelyitä ja eri kulttureissa elävien ihmisten arkiesineitä. Koululaisille oli oma retkipäivänsä, jonne haimme osallistumislippua infosta samalla matkalla. Minulle tärkeää oli antaa lapsenlapselleni kokemus, jonka hän muistaisi tuolta kesältä tuossa kaupungissa. Ehkä onnistuinkin.

Heinäkuun lopussa on toisenlainen vanhojen tuttujen tapaaminen, kun 45 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeet kohtaavat vanhassa kotikoulussaan. Osan noista silloisista ylioppilaista olen tavannut vuosien varrella, mutta osaa en koko 45 vuoden aikana. Tuskin tapaan heinäkuun lopullakaan. Aika saa kuin siivet selkäänsä, vaikka minä yritän ankkuroitua tähän hetkeen.