Synnyinpaikkani laulu alkaa noilla otsikon sanoilla. Paikkakunnalta on löydetty myös muualta kuin rinnoista kultamalmia ja valtauksiakin on tehty. Jotkut talot ovat jääneet kultavaltausten "alle".

Lapsuudessani, oikeastaan 20 ensimmäisen elinvuoteni aikana, oma elinpiirini oli niin suppea, että en  tutustunut synnyinseutuuni. Vasta nyt muutaman vuoden ajan ovat nuo seudut kiinnostaneet. On tullut aika tutustua heihin, joiden jälkeläinen olen. Sukukirjoja on tehty ja tehdään. Niistä löytyy melenkiintoisia yhteyksiä myös koulkuaikaisiin luokkatovereihin. Kouluaikaan en tiennyt heidän olevan kaukaisia sukulaisia, mutta sukukirjat paljastavat monta asiaa.

Muutaman kerran olen ollut mukana entisten luokkatovereiden tapaamisissa ja tutustunut myös uusiin asioihin heidän kauttaan. Nyt viikonloppuna meitä oli 45 vuotta sitten valmistuneitten joukko koolla. Tosin vain matematiikkalinjalaiset tulivat ja yksi kielilinjan puolelta. 45 vuoteen en ollut tavannut heistä kolmea. Hetken silmiinkatsomisen jälkeen vanhan kuoren alta paljastui tuttu sielu. Ääni paljasti lopulta oikean henkilön. Puhetapa ja-nuotti on säilynyt läpi vuosien.

Eläkkeelle jäämiset puhuttivat eniten ja tietysti varsinainen kokoontumisen syy: Entisen rehtorin muotokuvan paljastus koulun seinällä. Yli 90 vuotias ikinuori rehtori, joka oli oppikoulussa myös meidän rehtorimme, muttei lukiossa, jaksoi vitsailla savolaiseen tapaan kaikista asioista. Hänen melestään oli hyvä että kuva oli kätketty taululasin taakse, jotta ohikulkijoiden sylki voidaan pyyhkiä helposti pois.

Kokoontumisen huonona puolena pidin elämäni kalleinta illallista. Ajatus kaiketi oli tukea kunnan elinkeinoelämää tälläkin tavalla. Runsaita muistoja ja palautumia menneisyysestä toi sunnuntaiaamuinen vierailu hautausmaalla. Lähiomaisten, sukulaiden, naapurien, koulutovereiden ja heidän vanhempiensa hautakivet ja elinajat panivat miettimään omaa elämää ja sen kaarta. Helkkääkö minun rinnassani kultamalmin tavoin kotiseuturakkaus ja omien juurten kunnioitus? Mistä olen kotoisin ja keiden seurassa kasvanut? Kuka olen nyt ja millaisen kuvan olen omille perillisilleni jättänyt?

Huonommuuden ja häpeän tunne valtaa mielen, kun ajattelen miten toisin olisin voinut elämäni elää ja millaisen mallin jälkeeni jättää. Minun osani on ollut jakaa sydämeni täyttänyt ikuinen ilosanoma ympäri maailmaa ja samalla lähipiiri on jäänyt hoitamatta. Mitä voisin vielä korjata? Olisiko jo aika viedä jälkikasvu ja heidän lapsensa katsomaan ja haistelemaan isän ja vaarin lapsuuden seutuja ja elinpiiriä. Pitäisikö kirjoittaa kirja kaikesta mitä halua jälkeeni jääville kertoa? Kuvakirja kenties.

Ehkä suurin ongelma lapsuuden ajan kohtaamiselle on oman synnyinkodin myyminen ja vanhempieni muutto pois etelän kaupunkiin. Eivät he tähän tekoon minun mielipidettäni tarvinneet kysyä. Nyt syntymäkotia asuvat vieraat ja lapsuuden pihalla astelevat muukalaiset. Minun huoneessani nukkuu joku ihan luvatta.

"Ihanasti aamu ilta koittaa kotikunnahilta. Siunaa Luoja päiväntyöt ja rakkaat rantamat."