perjantai, 2. syyskuu 2005
Ikkunastani katselen peilityyntä järveä. Kaikki on levollista ja
rauhallista. Mikään ei riko pintajännitystä vedessä. Ei alta päin eikä
päältä päin! Lähes 40 vuotta sitten samanlainen näky pani minut
vertailemaan keskenään järven neitseellistä pintaa ja omaa
omaatuntoani. Miten ristiriidassa ne olivatkaan keskenään. Minun
omatuntoni oli kuin myrskyävä kuohuva mutainen meri. Olisin toivonut
tyyntä ja rauhaisaa sisäistä ja ulkoista elämää. Kaiken piti mennä
äärimmilleen sekaisin, jotta tyyni ja rauhainen omatunto ilmestyi. Omin
voimin ei rauhaa ja lepoa ja tyyneyttä syntynyt. Ulkopuolinen asioihin
puuttuminen tarvittiin. Tarvittiin ihan oikea syyllisyys ja synnin
tunto. Tarvittiin myös täydellinen anteeksiantamus ja sen käsittäminen
ja omistaminen omaksi uskon kautta.
Joka päivä ilmestyy tuohon omantunnon peilityyneen pintaan renkaita.
Toiset tulevat alta päin sisältä - ajatuksista ja toiset ulkoa
päin - teoista. Tavoitteena on puhtaan omantunnon säilyttäminen Jumalan
ja ihmisten edessä, mutta tavoite on ihmisen - minun -
ulottumattomissa. Jumalan rauha, joka on ihmisjärjellä
käsittämättömissä valtaa välillä ihmissielun ja mielen ja armon
sisäinen tunto on todellista. Täysin jumalaton on täysin puhdas yksin
armosta. Siinä kimmeltää peilityyni omantunto heijastaen taivasta
syntisessä ihmisessä.
Kommentit