Ikkunastani katselen peilityyntä järveä. Kaikki on levollista ja rauhallista. Mikään ei riko pintajännitystä vedessä. Ei alta päin eikä päältä päin! Lähes 40 vuotta sitten samanlainen näky pani minut vertailemaan keskenään järven neitseellistä pintaa ja omaa omaatuntoani. Miten ristiriidassa ne olivatkaan keskenään. Minun omatuntoni oli kuin myrskyävä kuohuva mutainen meri. Olisin toivonut tyyntä ja rauhaisaa sisäistä ja ulkoista elämää. Kaiken piti mennä äärimmilleen sekaisin, jotta tyyni ja rauhainen omatunto ilmestyi. Omin voimin ei rauhaa ja lepoa ja tyyneyttä syntynyt. Ulkopuolinen asioihin puuttuminen tarvittiin. Tarvittiin ihan oikea syyllisyys ja synnin tunto. Tarvittiin myös täydellinen anteeksiantamus ja sen käsittäminen ja omistaminen  omaksi uskon kautta.

Joka päivä ilmestyy tuohon omantunnon peilityyneen pintaan renkaita. Toiset tulevat alta päin sisältä -  ajatuksista ja toiset ulkoa päin - teoista. Tavoitteena on puhtaan omantunnon säilyttäminen Jumalan ja ihmisten edessä, mutta tavoite on ihmisen - minun - ulottumattomissa. Jumalan rauha, joka on ihmisjärjellä käsittämättömissä valtaa välillä ihmissielun ja mielen ja armon sisäinen tunto on todellista. Täysin jumalaton on täysin puhdas yksin armosta. Siinä kimmeltää peilityyni omantunto heijastaen taivasta syntisessä ihmisessä.