1300429891_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Aamulla puoli yhdeksältä silmät sokaistuvat ulos katsoessa. Valonsäteitä on liikaa. Valokuva palaa puhki kirkkaimman lumen kohdalta. Otsonikerroksessa on iso aukko. Meitä säteilytetään avaruudesta päin. Maasäteilykin vaivaa alta päin. Ruoka-aineet säteilevät sisältä päin. Pään sisäinen säteily taitaa olla ainoa, joka vielä minulta puuttuu. Tosin jotkut näkevät ns. auran pääni ympärillä. Ilmeisesti pyhien ihmisten sädekerät ovat noita auroja, joita taiteilijat ovat nähneet. Ilmeisesti valokuvaus paljastaisi kirkkuden määrän. Palaako kuva puhki säteilyn kohdalta.

Japanissa sitä säteilyä riittääkin. Kenties vuosikymmeniksi ellei sadoiksi asti. Tsernobylin tuhoisan onnettomuuden tuottama säteily tuntunee edelleen sienissämme ja pienten vesien kaloissa. Ainakin Ukrainassa tietyltä alueelta hävisivät selkärangattomat ja hyönteiset vuosikausiksi. Nyt tehdään jo päiväretkiä Prypiatiin.

Tulisipa kunnon suojakelit ja yöpakkaset, niin pääsisi hankia hiihdellen ja kävellen peltoja ja metsiä sekä järven jäitä omavalintaisia reittejä pitkin minne vain huvittaisi. Aurinko saisi paistaa ja kirkastaa lumen ja jään niin hohtavaksi kuin vain ikinä. En valittaisi. Kyllä tänne valonsäteitä mahtuu.