25041.jpg
Armeijassa makaan ampumaradalla kenttäpatjan päällä ja vieressäni on vanha sotilaskivääri. On kesäkuu 1966. On kuuma. Aurinko häikäisee. 50 metrin päässä on ampumataulurivistö. Erotan ihmisen pään muotoon leikattuja tauluja, joissa on maalirenkaat ja numerot. Korvatulpat pitää kaivaa rasiasta ja työntää korvien sisään. Sitten kuuluu karjaisuja. Lataa yksi patruuna! Tähdätkää! Saa ampua! Viereltäni kuuluu pamaus ja toiseltakin puolelta. Minä tähtään ja tähtään. Kiväärin tähtäimen hahlon keskelle ilmestyy hämärän harmaa taulu ja sen keskeltä musta kohta. Puristan liipasimesta. Pamaus ja olkapäähän tärähtää. Silmäni menivät kiinni. Karjaisu: Lukko auki! Vetäisen lukon auki ja lasken kiväärini betonilaatalle. Tauluni kohdalla heiluu valkoinen laikka edestakaisin. Ohi! Olen ampunut elämäni ensimmäisen kerran tuliaseella. Olen hiestä märkä ja silmät ovat vettä täynnä.

Myöhemmin joku osumakin tuli. Kiikaritähtäimellä ja singolla ammuttaessa osuin aina. Armeijan jälkeen hankin silmälasit, kun katujen kylttejä en pystynyt lukemaan autosta ja liikennemerkitkin olivat sumeita. En pidä aseen paukkeesta enkä ole ampunut armeijan jälkeen. En kestä uuden vuoden rakettien ja papattien räiskettäkään. Minulla on kuulovamma ja lisäksi isäni kertomukset siitä, kun häntä ammuttiin sodassa päähän, ovat vaikuttaneet asenteeseeni aseita kohtaan.

Nyt sanonkin: "Ei saa ampua!"