Sunnuntai oli pitkästä aikaa vapaa omasta työstä sanan jakajana. Saatoin mennä kuuntelemaan entistä opiskelutoveriani, Sakaria. Jostain syystä, jota en kysellyt, hän ei ollutkaan paikalla. Toinen velikulta veitikka, Isto, sen sijaan oli. Entinen työnantajani täytti 35 vuotta. 18 vuotta olen ollut poissa noista kuvioista. Tuttuja kasvoja oli useita. Kaikki olivat ainakin 18 vuotta vanhemman näköisiä. Ajatuksissani kuljeskelin milloin kenenkin vierellä kirkossa ja kuikuilin kunkin elämää kuin lutikka hirren raosta. Kuvitelmissani pääsin mitä villeimpiin tilanteisiin, jotka tietenkin olivat vain fantasiaa. Joidenkin pää nyökähti tervehdykseen katseidemme kohdatessa.
Kirkonmenojen jälkeen en jäänyt hattunaulakkokeskusteluja odottelemaan, vaan riensin ensimmäisten joukossa syömään. Lähetyslounaan äärellä sain pöytääni itseäni vanhempaa seuraa. Kaikki tuttuja tai tuttujen tuttuja. Keskustelut polveilivat menneissä ja nykyhetkessä. Päivän lehdessä oli ollut cityseurakuntailmiöstä juttua ja minultakin kyseltiin mielipidettäni. En ollut puolesta enkä vastaan.Ehkä päinvastoin: Minusta nuo seurakunnat eivät täytä seurakunnan tuntomerkkejä, ovatpahan vain jonkinlaisia yhdistyksiä.
Puheita pidettiin ja joku virsi veisattiin ja katseltiin historiikkivideota. Kiinnosti olenko mukana. Olinhan ollut 1/5 firman historiasta töissä ja sain nimeni työntekijöiden listalle. Mukana oltiin.Takaisin en tuntenut ikävää. Nykyinen oloni nykyisssä firmassani on minulle monin verroin sopivampi.
Olen vapaa!!