Puhelin soi. Näin näytöstä että poikani soittaa. Puhelimesta kuuluikin pojanpojan ääni: "Vaari minä löysin ärrän." Pienen pojan puhelinsoitossa oli todellista löytäjän iloa kuultavissa. Hänen ärränsä oli ollut pieni, mutta tunnistettava. Nyt hän iloisesti korostaen sai sanoa: "Terrrve vaarrri! Heippa vaarrri!"

Muistan kuinka hänen isänsä ilmaisi kurkkuäänteenä ärränsä monta vuotta. Puheopetuksessa harjoiteltiin tuon ärrän syntymistä erilaisten kirjainyhdistelmien toistolla. Hauskin väline hänen mielestään oli tremulaattori, joka kielen alle aserettuna sai aikaan oikean kuuloisen ärrän. Tuon laitteen jatkuvaa käyttöäkin suunniteltiin ja kehiteltiin mielikuvituslaitteita, joissa jokaisen ärrän kohdalla voisi painaa nappia ja ärrä tulla tärähtäisi kuin tyhjää vaan. Nyt omien lasten ärrät ja ässät ja ällät on opittu ja lastenlasten oppimista voidaan seurata.

Koon oppiminen on yhdellä lapsenlapsella edessä. Sieltä se kookin kohta kopottelee.