lauantai, 17. syyskuu 2005
Aitan
nurkalla on kasvanut pihakoivu ilmeisesti lähes 80 tai ainakin yli 60
vuotta. Sen runko on haaroittunut ja halkeamassa läheltä tyveä. Koivu
on kuulunut aitan pariksi mökkiläisten muistin ajan. Aitan toisella
puolella on pihlaja. Sen oksat laajenevat joka vuosi lähemmäksi aittaa.
Koivu on ollut niin kaukana, ettei aittaan asti ole oksat ylettyneet.
Koivulla on ollut tietty paikkansa. Nyt tuo paikka hävisi. Metsuri
kaatoi koivun muiden kaadettavien koivujen kanssa, vahingossa. Oksassa
oli ollut merkki: säästetän. Merkki oli tippunut tai hävinnyt. Koivun
elämä päättyi suunniteltua aikaisemmin. Metrisestä tyvipöllystä saa
penkit tai pöydän aitan eteen. Siinä koivun raato voi kuolleenakin
katsella aikan edustan liikettä.
Miten koivu voikin olla
merkittävä maiseman kannalta! Tuuhea latvusto on ollut aitan
kallistuneen seinän peittona. Aitan päädyn harmaita pystylautoja ei ole
huomattukaan aikaisemmin. Nyt aitta ottaa oman paikkansa. Koivu oli
vienyt kaiken huomion aikaisemmin. Ilmeistä on että meidän ihmisten
kohdalla on samoin. Vasta kun joku hallitseva hahmo menettää paikkansa
aletaan rinnalla olleisiin kiinnittää huomiota. Voi olla ettei rinnalla
olevaa ole noteerattu miksikään, mutta tyhjän tilan täyttämiseen kelpaa
kuka vaan.
Kommentit