Loppiainen, epifania, oli eilen. Sain tavata tutun papin, jonka seurassa ei tarvitse turhaan tärkeillä. Keskustellessamme kreikan opiskelusta sain pohdittavaksi ehtoollisen asetussanoihin liittyvän asian: "Onko kirkossamme alettu korostaa väärin tai liikaa sanaa usein? Miten tuo kohta tulisi kääntää ja tulkita?" Siis: "niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni" ja "niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee" (1 Kor 11: 25-26)
Kreikan kielessä tuossa on käytössä adverbi - hosakis. Se liittyy usein yhteen kun (ean) tai jos (an) -sanojen kanssa. Tässä ehtoollisen asetussanoissa ei minusta olekaan paino adverbissä, niin usein kuin, vaan siinä, mihin sillä viitataan eli syömiseen ja juomiseen ja mihin yhteyteen ne on liitetty. Uskoisin että paino onkin sanoissa: "tehkää se minun muistokseni" ja "te siis julistatte Herran kuolemaa".
Käydessämme ehtoolliselle me emme ajattele kuinka usein me voimme käydä ehtoollisella tai kuinka harvoin, vaan joka kerta kun nautimme ehtoollista teemme sen Jeesuksen Kristuksen muistoksi ja siinä julistamme Herran kuolemaa. Eli toisin päin sanottuna: Kun tahdomme tehdä jotain Jeesuksen muistoksi tai julistaa Herran kuolemaa, me menemme ehtoolliselle. Nautimme Kristuksen ruumiin ja veren syntiemme anteeksi saamiseksi ja uskomme itsemme jumalattomina ja syntisinä Jumalan käsiin.
Meidän tulee usein julistaa Kristusta ja muistaa mitä Hän on tehnyt meidän hyväksemme. Ehtoollisella käyminen ei autuuta ketään, vaan usko, joka uskoo synnit anteeksi. Näkyvä ja maistuva leipä ja viini eivät poista syntejä, vaan Kristus, joka ei näy eikä tunnu eikä maistu, vaikka hänet siinä syömme ja juomme. Usko on siinä tarpeen, mikä ei näy. Nähty ja tunnettu asia on kokemusta ei enää uskoa.