1322741.jpg1325272.jpg
En ole koskaan osannut suomen kielioppia. Kouluaikana kompastuin liian monimutkaisiin sanoihin, kuten indefiniitti, pluskvamperfekti, interrogatiivipronomi, yms. Aina olen kuitenkin leikitellyt sanoilla ja niiden moninaisilla merkityksillä. Jostain syystä minua ei ole ymmärretty. Tilannekomiikka on taitolaji. Sen eduskunnan vitsejä murjovat kansanedustajat ovat todistaneet. Varsinkin naiskansanedustajat.

Tänään radiosta ilmoitettiin, että avoliitoissa syntyy jo 40 % suomalaisista lapsista. Mummoni, joka synnytti isäni avioliiton ulkopuolella, olisi varmaan ollut iloinen kuullessaan tällaisesta tilastosta. Tosin hän ei edes päässyt avoliittoon, vaan joutui elättämään lapsensa yksin. Ei hän kuitenkaan elänyt yksin vaan vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Kasvattajia ja neuvojia riitti yli oman tarpeen. Aikuisten parissa kasvusta oli se hyöty, että aikuistuminen tuli suoraan lapsuudesta ilman nuoruutta. Nykyisin nuoruus jatkuu yli kolmekymppistenkin elämässä. Vanhemmat ruokkivat edelleen lapsiaan, joilla on jo omat pesueet.

Avo-sanan käyttö avio-sanan rinnalla on jo niin yleistä, että pitäisikö molemmista luopua ja keksiä uusi sana yhdessä asumisen muodolle. Olisiko perheliitto hyvä? Tilastokeskuksen tutkimuksesta käy ilmi, että avo- tai avioeroja kokeneet lapset eroavat herkemmin kuin pysyvissä parisuhteissa eläneiden lapset. Nyky-yhteiskunnassa avioero on kaikkien yhteiskuntaluokkien keskellä oleva ilmiö. Islamilaisessa maailmassa moniavioisuus on sallittu varakkaille. Jos pystyt elättämään useamman kuin yhden vaimon lapsineen, niin siitä vaan. Katolinen kulttuuri taas kieltää avioerot. Se kieltää paljon muutakin. Ollaanko siellä sitten sulkuliitossa onnellisempia kuin täällä avoliitoissa?