1350370.jpg 1350371.jpg 1350373.jpg1350409.jpg
On aika rukoilla ja on aika olla rukoilematta. Yleensä ihminen ei rukoile ennen kuin on henki menossa. Onko sitten henkiinjääminen jumalan vastaus rukoukseen? Vaikea sairaus ja tuskallinen olo saavat jotkut rukoilemaan. Mitä on rukoileminen? Eikö se ole omien asioiden ääneti ja ääneen lausumista itseni ulkopuolisen kuultavaksi? Eri asia on sitten mihin ihminen uskoo. Voin kertoa rakastetulleni ajattelemiani ja minulla tärkeitä asioita. Onko se rukoilemista? Tuskin. Samojen asioiden kertominen jumalalle onkin jo rukoilemista. Kerronko rukouksessa jumalalle asioita vain kertomisen ilosta tai pakosta vai odotanko asioiden muuttuvan ja jopa jumalan muuttavan niitä?

Kansanedustuslaitos toimii jumalana keskellämme. Sieltä odotetaan ihmeitä ja oikeudenmukaisuutta elämään. Aika usein turhaan. Kansankirkkolaitos on joillekin vieläkin enemmän. Suku ja perheyhteisö edustaa ilmeisesti kotijumalan virkaa elämässä. Monista paikoista rukoillaan apua sanomatta sitä kenellekään ääneen. Tällöin kuvitellaan ja uskotaan jumalan autavan. Jumalahan on näkymätön. En kiellä ketään rukoilemasta ja apua pyytämästä. Entä kun toivottua apua ei tule. Missä on silloin vika? Onko vika rukoilijassa, rukousasennossa, rukouspaikassa, rukouksen sanamuodossa, rukouksen sävelkulussa vai rukouksen vastaanottajassa?

Onko meidän vaikea kertoa lähellämme olevalle pyyntömme? Kun sitten tohdimme esittää jollekin pyyntömme ääneen voi käydä kuten erään sairaalan käytävällä apua pyytävälle. Hänelle vastataan: En ole hoitajasi. "Vie minut vessaan", anoo toinen sänkypotilas. "Onhan sinulla suojat, laske niihin." Ilman omaa apua ei tulla toimeen edes sairaalassa. Ilman pyyhettä suikussa ollut mies tulee alasti käytävälle ja toinen ohi kulkeva potilas ojentaa pyyhkeen, vaikka hoitajia istuu kolme keskustelemassa suihkuhuoneen oven edessä. Olemmeko ajassa, jossa kaiken tekemättä jättämisen kuittaamme ajatuksella: Jos jumala suo?