1506709.jpg

Islamilaisessa elämänmenossa kiire on outo ilmiö. Meille kellojen ja kalentereiden alaisuudessa eläville viisi pysähdystä (rukoushetkeä) päivittäin on täysin mahdotun ajatus. Päivän ja yleensä elämän rytmittämisellä on ihmisen jaksamisessa tärkeä sija. Lapsuuden työpäivä ja usein myös pyhäpäivä oli tauotettu tarkasti: Aamulla kello puoli seitsemän oli aamiainen, kymmeneltä lounas, kahdelta kahvit ja kello viideltä illalla päivällinen. Ennen nukumaanmenoa iltapalan aika vähän vaihteli, mutta siinä puoli kahdeksan paikkeilla se yleensä oli. Rukoushetkiä ei ollut muita kuin iltarukous vuoteessa.

Läheisen kuoleman äärellä on taas kerran nähty millaisia hätähousuja me olemme. Suruaikaa tulisi olla ja sitä pitäisi kunnioittaa. Hyviä ohjeita on, miten joka päivälle kuoleman ja hautajaisten väliin on hyvä olla vain yksi asia tehtävänä. Heti ja nyt valmista tuli - periaatteella suremiseen ei jää tarvittavaa aikaa. Vainajan omaisuus ja tavarat ehditään jakaa ja jakoriidat käydä hautajaisten jälkeenkin. Rukoushetkien ja hiljentymisten keskellä voi muistella vainajan elämää ja yhteistä aikaa. Taitaa monen kohdalla olla vaikeita muistoja menneisyydessä ja niinpä ne jätetään muistelematta.

Mistä lie tämäkin sana, hätähousu, saanut alkunsa. Lienee kiireessä mennyt hätä housuun jollakin jossakin. Aikaa tarvitaan tarpeen tullen tarpeeksi.