279738.jpg

Isottelun vastakohta lienee vähättely. Suurentelun pienentely. Kiroilun hellittely.

Osaisimmepa voimasanojen tilalla käyttää hellittelysanoja. Sellaisia kuin kultaseni, lapsoseni, ukkoseni, armahainen, kaunokainen, söpöliini, mussukka, kisuseni, nallukkani.

Lapsuudessa nimittelimme toisiamme lempinimillä: Eino oli Iekko, Tauno - Tuakko, Leena - Liena, Leila – Lellu, Helinä – Hellu, Mirja - Miiu, Paavo - Pave, Kerttu - Kepa, Liisa - Lissu, jne. Toisin sanoen ristimänimen tilalle annettiin puhuttelunimi. Pienen lapsen, vauvan, puhuttelussa lepertelylle ja diminutiiville on käyttöä. Vauvan ruumiinosille löytyy valtavasti nimiä. Osa niistä on myös aikuisten käytössä. Ehkä rakkauskirjeet viljelevät tai viljelivät noita muotoja. Silmä on simmu, käsi on känny tai kätönen, peukalo on peukku, sormi on sommi, nenä on nenuli, suu on suukku, hammas on hampi, vatsa on masu(li). Esineillekin annetaan omia nimiä: Meillä lasten kenkä on ollut popo.

Kun aina ei keksitä sopivaa hellittelynimeä liitetään nimen perään sanat pieni, hyvä tai rakas. Tilanne ratkaisee, mitä on sopivaa käyttää. Työtoverin nimen perään liitettynä pieni - puhumattakaan rakas - aiheuttaa väärinkäsityksiä. Englannissa dear-sanan käyttäminen kirjeiden alussa on luonnollista. Suomessa emme aloita työkirjeitä rakas-sanalla, mutta hyvä-sanaa saatamme käyttää.

Deminutiivi on pienennys- tai vähennysmuoto, vähennysjohdos, hellittelymuoto. Suomessa se ilmaistaan esim. nen-päätteellä, saksassa chen- tai in-päätteillä, venäjässä чка- (ska- tai ha-)-päätteillä, espanjassa ito-, ita-päätteillä jne.