14761.jpg
Pimeimmän talven keskellä auringon ja kesän kaipaus ja muistelu virkistää. Nuoruuden kesien muistoissa rajallinen rusketus oli kesän merkki. Aurinkoa piti saada niin paljon ja pian kuin mahdollista, jotta talven kalpeus katoaisi. Tosin usein kasvoilla oli rusketus valmiina jo keväthangilta ja pilkkireissuilta hankittuna. Uikkareiden rajan piti näkyä selvästi, siinä oli mittari.

UVB-valokaapissa koko lokakuun seisseenä voin kertoa, että muutamassa sekunnissa saa tuota valoa liikaa, kun on saadakseen. Ennen juhannusta sain samaisessa valokaapissa liikaa ja iho punottui. Eilenkin sain liikaa ja illalla rasvaa imeytyi rutkasti. Ihon auringolla polttamisella ja syövällä pelottelu on tehonnut minuunkin enkä ota kesällä aurinkoa rajattomasti enkä rajallisesti. Nyt on kuitenkin toiveissa kokeilla näiden UVB-säteiden tehoa kaapin jälkeen luonnossa. Kyllä jossain paistaa aurinko.

Varoittavia ohjeita olen kuullut: "Missä voi sulaa, siinä nahka palaa." Samaa ohjetta olen käyttänyt rukkasten ja kenkien kuivauksessa. Kai tämä oma nahka on yhtä herkkää kuin rukkasen nahka?