Voiko elämässä olla turhauttavampaa kokemusta kuin olla läsnä kuulumatta, näkymättä, tuntumatta? Lasten lasten kanssa vaarilta meinaavat palaa päreet, kun vaarin sanaa ei noteerata mitenkään,  se ei kuulu tai sitä ei totella. Luulisi lapsen olevan niin opetetun, että vanhempaa ihmistä pitää kuunnella, yrittää ymmärtää ja totella. Viiden - kuuden - seitsemän sanomisen jälkeen tuntuu, että minä olen täysi tollo. Minua ei ole olemassa, koska minun sanani ei merkitse mitään.
'Nyt pää tyynyyn', on vaikeimmin opittavia asioita lapsella. Luulisi, että pitkän päivän jälkeen kuka tahansa ilahtuisi, kun saisi kuulla: 'Nyt pää tyynyyn.' Mutta ei. Siinä on kerrottu pari satua, käyty iltapesulla, harjattu hampaat, vaihdettu vaipat ja pantu uusi puhdas yöpuku päälle ja iltasukat jalkaan ja sitten vain ihan pieni sana: 'Nyt pää tyynyyn' ja kaikki on hyvin, mutta kun ei niin ei. Ensin pitää käydä toisessa sängyssä ja yksi kerta ei riitä. Kaksikymmentä kertaa ainakin ja loppua ravaamiselle ei näy. Sitten luulen jo että nyt vihdoinkin, koskapa sukat pitää ottaa pois. Turha toivo. Tunti on mennyt nukkumaan menessä. Minä aloitin liian aikaisin. Väsymystä ei ollut vielä lähelläkään, paitsi minulla. Luovutan.
Lähden omaan sänkyyn ja sammutan valot. Jätän sisarukset hoitamaan keskenään nukkumaanmenoseremoniat. Kohta vieressäni on kaksi iloista vesseliä. He tulivat nukuttamaan vaaria. Pian vaari leikkii nukkuvaa ja vesselit menevät omiin sänkyihinsä ja huutavat sieltä: 'Vaari tule laulamaan meille.' Vaari tulee ja laulaa: Ystävä sä lapsien, Mä olen niin pienoinen, On mulla ilo ilo ilo sydämessäni, Kun on turva Jumalassa, Karhunpoika sairastaa, Taivas on sininen ja valkoinen, Jumalan kämmenellä, Joka ilta kun lamppu sammuu, Maan korvessa kulkevi, ja noin neljä itse sillä hetkellä keksittyä laulua sanoineen ja sävelineen. Ja vihdoin: Iltarukous ja hyvää yötä.
Seuraavana päivänä kysyttäessä he kertovat isälleen ja äidilleen, että he menivät kiltisti nukkumaan ja -  vaari lauloi heille.