Joka keväinen iloni jäi väliin tänä keväänä. Olen vuosittain käynyt aamuhangilla hiihtämässä järvellä. Myötätuuleen matka sujui lutvikkaasti saaren rannalta toiselle, mutta takaisin tulo kestikin kauan. Vauhdin hurmasta hikiseen puskemiseen siirtymistä tuli siirrettyä liian pitkälle.

Lapsuuden hankiaiset, hankikelit, veivät pelloille hiihtäen, potkukelkoin, eturekien, polkupyörien, jopa moottoripyörien kanssa. Oli helppo käydä hakemassa pajunkissat ojan varrelta varmasta paikasta. Silloin kun hangen kanto oli kova ja hyvä saatettiin illansuussa koko kylän lasten kanssa yhdessä laskea tukkireen etureellä mäkeä pimeään asti. Rekeen pantiin muutama lauta joiden päälle toista kymentä lasta sulloutui. Joka laskussa joku tippui ja kieri pitkin mäen rinnettä. Ylöspäin tullessa pareittain kannettiin laudat ja loput laskijat vetivät reen perässään mäelle.


Joskus hankiaiskelien aikaan sattui tulemaan yllättäviä räntäkuuroja ja kovaa tuulta. Seurauksena olivat pelloille muodostuneet lumikerät. Ne olivat joskus kuusi-seitsemänkymmentä senttiä läpimitaltaan. Niitä oli pellot täymä. Äkkiseltään katsottuna näytti kuin lampaita olisi maannut laitumella keskellä talvea. Kerät olivat pehmeitä ja niiden päälle oli kiva pompata ja tupsauttaa ne hajalle. Usein annoimme kerille lisää vauhtia ja kieritimme niitä niin kauas kuin jaksoimme. Niistä tuli itseämme korkeampia keriä.