Eilen illalla ajoin ehkä elämäni pimeimmällä maantiellä. Vierellä istujalta piti välillä kysellä: 'Olemmeko vielä oikealla tiellä ja joskus olemmeko tiellä ollenkaan.' Musta asfaltti ja märkä ilma imaisivat valot olemattomiin. Tuntui autojen vastaantulojen hetkellä, että ihan sama olivatko silmät auki tai kiinni, sillä yhtä paljon voi nähdä tietä eteenpäin. Vähän väliä vaihtelin valoja tarkistaakseni onko valot päällä ollenkaan. Sumuvalojen käyttö helpotti huomattavasti tienlaitojen havaitsemista. Valkeat tiemerkinnät olivat osittain hiekan ja ravan peitossa. Perässä ajettaessa sumu kohosi tiestä tuulilasiin. Pyyhkijän sulat kiilloittivat tuulilasia niin, että vastaantulevien valot heijastuivat oudosti silmiin. Kotiin kuitenkin pääsimme ja totesimme: 'Elämme uskossa, emme näkemisessä.'
Tästä voisi kehitellä saarnaan useitakin sivutarinoita ja opetuksia. Mutta jätän selitykset sikseen. Puhukoon Pyhä Henki itsekullekin kunkin omaa kieltään omassa elämänpiirissään.Pimeitä teitä riittää.