tiistai, 8. marraskuu 2005
Eilen
illalla ajoin ehkä elämäni pimeimmällä maantiellä. Vierellä istujalta
piti välillä kysellä: 'Olemmeko vielä oikealla tiellä ja joskus
olemmeko tiellä ollenkaan.' Musta asfaltti ja märkä ilma imaisivat
valot olemattomiin. Tuntui autojen vastaantulojen hetkellä, että ihan
sama olivatko silmät auki tai kiinni, sillä yhtä paljon voi nähdä tietä
eteenpäin. Vähän väliä vaihtelin valoja tarkistaakseni onko valot
päällä ollenkaan. Sumuvalojen käyttö helpotti huomattavasti
tienlaitojen havaitsemista. Valkeat tiemerkinnät olivat osittain hiekan
ja ravan peitossa. Perässä ajettaessa sumu kohosi tiestä tuulilasiin.
Pyyhkijän sulat kiilloittivat tuulilasia niin, että vastaantulevien
valot heijastuivat oudosti silmiin. Kotiin kuitenkin pääsimme ja
totesimme: 'Elämme uskossa, emme näkemisessä.'
Tästä voisi kehitellä saarnaan useitakin sivutarinoita ja opetuksia.
Mutta jätän selitykset sikseen. Puhukoon Pyhä Henki itsekullekin kunkin
omaa kieltään omassa elämänpiirissään.Pimeitä teitä riittää.
Kommentit