Miksi olen iloisempi silloin kun suomalainen on jossakin urheilulajissa huipulla kuin silloin kun suomalainen ei pärjää? Mitä merkitystä minun elämässäni on Virpi Kuitusen pronsilla tai Hannu Mannisen kullalla tai Harri Ollin hopealla? He, urheilijat, ovat tehneet vuosikausia töitä menestyäkseen maailman huippujen joukossa. Minä olen seurannut tiedotusvälineiden kautta urheilijoiden epäonnistumisia ja onnistumisiakin, tietysti. Kun mitali tulee Suomeen MM-kisoissa, minun yleiskuntoni kohoa. Olen iloisempi ja pirteämpi ja tuntuu kuin jaksaisin enemmän, minäkin. Tappioiden tullessa minun työvireeni laskee ja mielen vireys on matalalla, jopa masennuksen rajoilla. Jos minun tuntemukseni ovat yleisellä tasolla useiden ihmisten tuntemuksia, niin millainen työmoraalin mittari ovatkaan mitalit! Menestyvä urheilija menestyy Suomen puolesta ja innoittaa  meitä muita suomalaisia kaikessa ja tappioita kärsivä aiheuttaa tappioita kaikessa,  työelämänkin saralla, arjessa.

Raamattu käskee meitä iloitsemaan ilitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Tarkoitettiinkohan siinä urheilusuorituksin tuomaa iloa ja itkua? Meitä lähellä on ihmisiä, joille arkisten rutiinien suorittaminen ja siinä onnistuminen on kultamitalin arvoinen suoritus. Kuka iloitsisi heidän kanssaan? Kipupotilaalle muutama kivuton tunti tuo elämän laatuun valtavan parannuksen ja huippuhetken. Hänelle ei anneta siitä mitalia. Lähellä oleva voi iloita yhdessä iloitsevan kanssa, kun tietää ilon aiheen. Pitkäaikainen surun aihe tuntuu turuttavan tunteettomaan tilaan. Onneksi on laillisia suremisen aikoja, kuten hautajaisia, joissa patoja voi laskea tyhjiksi. Ovatko sitten urheilukisojen voitot laillisia ilosta itkemisen hetkiä, kuten Hannu Mannisella? Kai sitä voisi ilman mitaleitakin itkeä ja iloita tuttujen ja tuntemattomien elämää seuraavina lähimmäisinä.