Onko puhelin soinut? Onko kirjeitä tullut? Onko e-maileja saapunut? Onko postauksia kommentoitu? Onko ovikello soinut? Oletko tavannut tuttuja viime aikoina?

Kaikkiin näihin kysymyksiin joudun vastaamaan: Ei ole.

Eläkkeelle jääminen on kohdallani ollut erakoksi jäämistä. Vain sillä erotuksella, että puolisoni on kanssani tällä autiolla saarella. Hänen sosiaaliset yhteytensä 'ulkomaailmaan' ovat moninkertaiset minun yhteyksiini verrattuina. Elän kuitenkin siinä toivossa että osaan soutaa tältä saarelta jonnekin sellaiseen satamaan, jossa on vielä elämää. Niin ainakin oletan.

Olen menossa Kansalaisopiston kahdelle kurssille, joilla toivon mukaan tapaan oikeita ihmisiä virtuaalisten sijaan. Toisella kurssilla opetellaan seniorimiesten kanssa kokkaamistaitoja ja toisella terveysliikuntaa 60+ -ikäisten kanssa. Huomenna se sitten alkaa ja kerron täällä kokemuksistani, jos niissä on mitään kertomista. Hieman kaikki jännittää, koska en ole kuulunut mihinkään muuhun ryhmään työni ulkopuolella kuin sellaiseen jota olen itse vetänyt.

Vuosien varrella olen huomannut, että monet sanovat tavattaessa ja jälleen erottaessa, että pidetään yhteyttä. Onko niin, että minun pitää pitää sitä yhteyttä yllä, koskapa minuun ei oteta yhteyttä. Kuinkahan paljon täällä 'blogistaniassakin' on sellaisia 'virtualisteja', joiden kanssakäyminen oikessa elämässä olevien kanssa on olematonta tai hyvin pientä? Senkin olen huomannut, että sairastumisen jälkeen sairas jää tai jätetään yksin. Häneen ei uskalleta ottaa yhteyttä. Mitähän siinä pelätään? Tartuntaako?

Oma lukunsa ovat sitten ne, jotka ovat aina hengessä läsnä, mutta eivät todellisesti koskaan. Liikkuuko teidänkin lähettyvillänne tuollaisia henkiolentoja?