Lapsena opin kaiken tekemään kilpaa. Siivosimme kilpaa. Kitkimme kilpaa. Kaikkia urheilulajeja harrastimme kilpaurheiluina. Söimme kilpaa. Joimme kilpaa. Mikähän meidät sai kilpailemaan? Isä, äiti tai mummo? Kesällä muistan saaneeni lupauksen uimaan pääsystä, kunhan oma osuuteni kasvimaasta olisi kitketty ja/tai harvennettu. Naapurin lapset istuivat joskus pellon pientareella ja odottivat meitä leikkeihinsä. Saisimme mennä kunhan kaikki omat työosuudet olisi hoidettu. Marja-aikaan poimittiin marjoja kilpailunomaisesti. Joskus marjoista sai litrapalkankin. Kaikki piti tehdä mahdollisimman nopeasti, jotta sitten pääsisi tekemään omia juttuja tai vain olemaan jouten.

Tämä kilpailuvietti on iskostunut niin lujaan sisimpääni, että vieläkin tarpeen tullen se iskee ja lujaa. Viimeksi tänä aamuna mennessäni ikkunastani näkyvään vatukkoon. Aamukävelyllä kumppanini huomasi, että vatut ovat kypsiä. Minä oitis puin pitkää housua ja paitaa päälleni ja saappaat jalkaani ja pienen kulhon kanssa painuin vattuja poimimaan. Puoleen väliin vatukkoa päästyäni huomasin siellä toisen poimijan. Silloin se iski: Kilpailu alkoi! Piti ehtiä poimia toisen nenän edestä parhaat marjat ennen kuin hän ehtisi niihin kajota.

Sama kilpailumentaliteetti oli meillä päällä, kun aikoinaan olimme tutulla kesäpaikkasuolla lakassa. Heti kun näimme jonkun lähestyvän omaa marikkoamme lähdin astelemaan marjoa silloin tällöin noukaten kohti tulijaa. Puhe-etäisyydelle päästyäni aloin tiedustella mistä ja miten paljon oli muukalainen marjoja saanut. Itse valehtelin marjoja olevan huonosti siellä mistä tulin ja yhdessä rinnakkain kulkien ohjailin tulijaa kauemmas omista marjapaikoistani. Aika usein, ellei aina, jekku onnistui ja saimme poimia omat marjamme rauhassa. Jatkuvasti tuli vertailtua vieruskaverin marja-astian täyttymistä omaani. Samaan taloon keräsimme, mutta minä keräsin kilpaa.

Elämiseni on ollut pientä kilpailua milloin minkin asian puitteissa. Tärkeitä ei ole ollut itse tekeminen vaan tekemisen saattaminen päätökseen. Voi minua poloista. Eläminenhän on se tärkein asia, eikä elämän lopettaminen.