1344837943_img-e71faa2cc6a2cb7fe45cb35b4

Tasan kolme viikkoa sai 25 hakasta kiinnittää polven päällisen nahkan reunoja toisiinsa. Ihmiskehon elävät solut tekivät työtään poistaen erottavan välin, jonka kirurgin veitsi oli viiltänyt. Ilman bakteerien vastahyökkäyksiä ja mätävirtoja onnistuivat hakaset pitämään leikatut ihopalaset lähellä toisiaan yhteen kasvamisen ajan. Vaikka minulla ei olekaan röntgenkatsetta, voin olettaa polvilumpion jäävän suojaan polven päällisnahkan alle.

Hakasten poisottamisoperaatiota kuvittelin paljon dramaatisemmaksi kuin mitä se sitten oli. Ajattelin toimenpiteeseen tarvittavan monenlaisia työvälineitä, leikkureita ja pihtejä ym. Todellisuudessa toimenpiteeseen oli kehitetty oma laite: Pienet pihdit, joissa oli kolmipiikkiset leuat. Pihtien alaleuassa oli kaksi koukkuväkästä, jotka työnnettiin hakasen alle ja yläleuassa yksi suora väkänen, joka painui keskelle alaleuan väkäsiä ja taittoi hakasen mutkalle ja nosti ihon alla olevat hakasen osat irti. Toimenpide ei tuottanut juuri ollenkaan kipua. Jostain hakasen reiästä nousi veripisara, mutta suurimmasta osasta reiistä ei.

Hakasia nosteltiin pois sieltä sun täältä eikä järjestyksessä. Tämä esti kivun tunteen kasaantumisen yhteen kohtaan. Lopulta kaikki 25 mutkalle taivutettua W- tai M- kirjaimen muotoista hakasta olivat pöydällä kauniissa kasassa. Niin kiintynyt en ollut noihin vieraisiin esineisiin, että olisin ottanut ne muistoksi. Kaiken lopuksi hakasten tie päätyi roskikseen.

Suuren sankariteon tehneille hakasille ei tullut itsenäisyyspäivän kunniaksi myönnettyä ruusua tai ristiä – vain tämä muistokirjoitus.