Lainehtivassa järven pinnassa valo välähtelee sattumanvaraisesti milloin minkin laineen kalvosta. Samankaltaista välähtelyä koin muistini kanssa hiihtäessäni Lapin kairoja. Muistikuvat liittyivät aikaisemmin koettuun. Olen jonkun kerran ollut oppaana ryhmille ja itsekin opastettavana pari kertaa. Noiden matkojen muistot välähtelivät muistista esiin sikin sokin ilman aikajärjestystä. Enimmäkseen muistot olivat miellyttäviä ja kauniita sekä rauhallisia. Joukkoon osui kuitenkin paniikinomaisia yllättävistä hetkistä tulleita muistoja, jotka panivat vastustuksen päälle: Noita en halua muistaa.

Miellyttäviä olivat kirkasvetisen lammen löytyminen eräällä patikkamatkalla maantieltä tunturin laelle vai oliko se päinvastoin. Kuitenkin yhtäkkiä silmien eteen auennut vihertävävetinen lampi, jonka pohjaan näki lammen töyräältä. Vettä lammessa oli syvimmillään lähes 20 m. Kaloja ui lammessa ja niitä voi seurata. Vesi oli kirkasta ja juomakelpoista. Vihreys tuli ympäristön puista heijastumana. Miellyttäviin muistoihin kuului myös erään hiihtomatkan reitti, jonka suunnittelin erään lapinkävijän kirjan mukaan. Onneksi joku tai jotkut olivat kulkeneet tuon reitin ennen meitä ja avanneet ladun kurun läpi. Omalla viime viikon matkallani muutamat uskalikot tulivat tuon kurun alas umpihankeen ja kertoivat kauhujuttuja läheltä piti tilanteista heidän hyppiessään kurun rinteitä kapeaa pengertä pitkin.

Muistoista esiin väkisin puskevia ikäviä asioita oli sateessa ryhmän tunturivaellus ilman kunnollisia sadevarusteita. Minun vetäjänä olisi pitänyt valvoa sadevaatteiden mukaanotto. Tuolloinen tilanne kävi niin hermoille, että jätin koko porukan sateeseen tulemaan merkittyä reittiä itsekseen ja juoksin itse edeltä autiotupaan ja sadesuojaan. Tulivathan ohjattavani toki muutaman tovin kuluttua perässä, mutta tuollainen vetäjän panikointi hävettää vieläkin. Toinen hyvin päättynyt ikävä muisto tuli ensimmäiseltä opasreissultani. Ryhmään kuului 60-80 vuotiaita naisia, osa nitrojen käyttäjiä. Vein heidät Pallakselta Vuontispirtille 17 km sakeassa syyssumussa ja sateessa ilman kompassia ja karttaa pelkkiin opasviittoihin turvautuen. Matka oli hidasta ja vaivalloista. Nitrojakin kului. Vasta matkan jälkeen paljastin, että kartta ja kompassi jäivät vuoteelle aamulla.

Tunturilatujen hyviä puolia ovat ylämäkien jälkeen tulevat myötäleet. Mikä sen hauskempaa kuin antaa suksen liukua ja lasketella joko latua pitkin tai vähän auraten vieressä. Oma lukunsa on kovettunut tunturihanki, jota voi laskea mistä kohtaa tahansa. Yllätyksenä voi tulla tuiskulumenaalto, jolta lennetään minne sattuu. Tärinä panee reidet tutisemaan ja ennen alhaalla oloa on jokainen lihas kuin tulessa, mutta mieli endorfiinia täynnä.