1242308.jpg
Olen aikoinani ollut hyvin tarkka omista hiihtovälineistäni. Niiden on pitänyt olla kilpasukset, vaikken olekaan kilpahiihtäjä. Viimeiset kilpurit minulla olivat Rossignolit kymmenkunta vuotta sitten. Nyt hiihtelen Peltosilla. Vaimollani ovat Fischerit. Poikasena piti olla Järviset, joissa oli merkintä montako MM-kultaa niillä oli voitettu. Karhutkin kelpasivat ja yhdet sellaiset ovat varastossa. Atomiceja, Elaneita, Salomoneja tai Madshuseja en ole kokeillut, mutta monilla näyttävät sellaiset olevan TV:ssä. Talven ensimmäisellä hiihtolenkillä tuli meitä vastaan tuttava, jolla oli oudot sukset, Ski Trabit. Mistä tuollaisia sa ostaa? Hiihtostadionilta Sami Heiskaselta. Sielläpä täytyy käydä, jos suksia vielä tarvitsee hankkia.

Toisella hiihtoreissulla pääsimme hiihtämään jo huipulla. Nimittäin Puijon huipulla Antikkalan pelloilla. Arvuuttelimme aamu yhdeksältä mennessämme, että montako autoa olisi jo paikalla. Vaimo voitti arvauksen: Niitä oli lähes kymmenen. Jostain kummasta syystä yli kuusikymppisenäkin kuvittelen suksille päästyäni olevani nuoruuteni huippuvedotta ja mestariainesta. Toiset siis kaikki menevät kuitenkin ohi ja silmistä tulee alamäessä vettä niin ettei tahdo latua nähdä. Mukavaa on silti ja sitä mukavaa täytyy saada pian lisää. Kuumat mehut termarista ja kunnon kotikorput suuhun ennen kotiin paluuta. Siinä oli sitä nostalgiaa.

Ajaisivatpa pian perinteisen urat tuohon ihan lähelle, niin ei autolla tarvitse hiihtämään lähteä.