Pienen miehen kengänjäljet lumessa olivat tämän aamun suurin ilon aihe. Kun kävelee eteenpäin jää jälkiä koko ajan lisää - taaksepäin. Ja millaisia jälkiä! Pienen miehen pieniä jälkiä. Miksiköhän pienistä jäljistä tulee suurempi ilo kuin suurista jäljistä? Usein olen kulkenut lumessa pihan poikki postilaatikolle ja takaisin, autopaikalle ja takaisin, roskalaatikolle ja takaisin, kirkkoon ja takaisin. Milloin olen ollut iloinen jäljistäni?

Mistä minut tunnetaan oikeaksi mieheksi? Elämäni jättämistä jäljistä. Mitä nuo elämäni jäljet ovat? Eivätkö ne ole juuri niitä hedelmiä, joista puu tunnetaan. Minut tunnetaan minun jäljistäni, teoistani, sanoistani, ilmeistäni, eleistäni, hajustani, näöstäni. Minut tunnetaan jäkeläisisteni geeneistä. Olinpa liikkeellä varpaisillani tai rautavahvisteisilla saappailla, niin aina jätän jäljen sinne, mistä tulen. Minulla ei ole kykyä jättää jälkeä sinne, minne menen. Mitään asiaa en voi tehdä kuin yhdessä paikassa ja yhden asian kerrallaan.
 

Kuka katselee jälkiäni? Kuka laskee askeleeni? Kenelle teen tiliä menemisistäni ja tulemisistani tai sanoistani? Lumeen tai hiekkaan jää jalanjälki. Jumalan muistikirjaan jää ajatuksenkin jälki. Vain Jeesus voi delettää kaiken pois. Hän antaa kaiken anteeksi. Minun muistiini jää kuitenkin jälki, joka ei pyyhkiydy pois. Se pysyy ja muistuttaa minua, että olen saanut jäljen aiheuttajan anteeksi. Siksi voin iloita pienistäkin jäljistä takanani. Ne muistuttavat lahjasta, jonka ole saanut - elämästä armossa.
20078.jpg