1992845.jpg1992850.jpg

Istun sohvalla ja katson televisioa. Kumarrun ottamaan kaukosäätimen sohvapöydältä. Saan sen käteeni ja istun takaisin sohvalle. Samassa silmissä alkaa pyöriä. Nojaan tukevasti selkäni sohvaan kiinni. Tuntuu kuin olisin leijailemassa. Panen silmäni kiinni. Päässä huimaa. Sanon ääneenkin: "Nyt minä pyörryn."

Käyn pitkälleni sohvalle ja nostan jalat käsinojalle tyynyjen päälle. Puolisoni näppäilee kapulaan 112. Hän selittää vastaajalle tilanteen. Sama tilanne oli puoli vuotta aikaisemminkin. Tuolloin makasin alakerran lattialla. Kapula pannaan käteeni ja keskustelen rauhallisen ja asiallisen ihmisen kanssa. Puhelun aikana pyörivät kaaret näkökentässä hidastuvat ja häviävät. On voimaton olo. Mihinkään ei koske. Lopetan puhelun ja lupaamme soittaa uudelleen, jos on tarvetta. Nyt ei ambulanssia tarvittu.

Keittiössä kahvinkeitin pröpröttää. Saan kupin kahvia eteeni. Käännyn kyljelleni ja hivuttaudun istumaan. Pää tuntuu omituiselle. Hieron päänahkaani. Juon kahvin. Nousen seisomaan ja olo tuntuu tavalliselta. Pistän kengät jalkaani ja käyn postilaatikolla. Ilma on kostean kuulas ja hapekas. On syksy ja lehdet tippuvat kilvan koivuista. Palaan sisälle ja olen hieman pyörällä päästäni. Muistelen matkojani maailman ääriin. Silloinkin olin pyörällä päästäni.