25041.jpg
Arkihuolesi kaikki heitä,
mieles nuorena nousta suo!

Armas joulu jo kutsuu meitä
taasen muistojen suurten luo.
Kylmä voisko nyt olla kellä,
talven säästä kun tuoksahtaa
lämmin leuto ja henkäys hellä,
rinnan jäitä mi liuottaa?

Syttyi siunattu joulutähti
yöhön maailman raskaaseen.
Hohde määrätön siitä lähti,
viel' on auvona ihmisten;
kun se loistavi lasten teille,
päilyy järvet ja kukkii haat,
kuusen kirkkahan luona heille
siintää onnelan kaukomaat.

San. Alpo Noponen
Säv. Leevi Madetoja v. 1919

Tätä Alpo Noposen vanhaa joululaulua lauloimme jo Osikonmäen kansakoulussa Rantasalmella. Onhan laulun tekijä syntynyt Rantsalmella 10.12.1862. Minä lauloin ja mielsin laulun alun niin, että arkea käskettiin jättämään kaikki huolensa. Olihan tulossa pyhien aika, jolloin ei saanut olla mitään huolia kenelläkään. En koskaan oikein varmasti tiennyt mitä auvo tarkoitti. Ajattelin sen olevan autuutta. En siinä ilmeisesti erehtynyt yhtään. Joulutähden loiste on kuutakin ja aurinkoa voimakkaampi tässä laulussa. Se tuo autuuden ihmisille, saa jään kimaltelemaan ja metsät kukkimaan keskellä talvea.
Kun me oikein ymmärrämme ja oikein vietämme joulun, tapahtuu varmasti niin kuin laulun lopussa kuvaannollisesti sanotaan - siintää onnelan kaukomaat. Keskelle kylmyyttä joulu tuo lämpöä ja muistoja lapsuudesta; ihmisten välisille suhteillekin lämpenemistä: perheen yhdessäolo, sukulaisvierailut, joulutervehdykset, hyväntekeväisyys, lähetystyö ja rukousyhteys ympäri maapallon.

Lämmittäköön tämä joulu rintamme jäiset sopukat keväiseen iloon ja riemuun!